«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät ensinkään sovellu luonteellesi – ovatko ne niin suloiset, niin onnea tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi muiden nautintojen hyväksi; – tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun onnelliseksi, äitini?»
Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti vaimonsa vastausta.
«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti, «kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän, joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen tullut – paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi, tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!»
«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!»
«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä.
Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta painaen nenäliinansa silmillensä.
«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!» lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti.
Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava puna peitti hänen kasvonsa.
«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa – sen pitää johdattaa sinut äitisi jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet todellisiksi kahleiksi!»
«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut, vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa maailmassa, jonka hän avaa minulle.»