«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta sitä miestä, jonka omaksi tahdot; – mahdotonta on että voisit häntä rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä sinua häneen!»
«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; – «minä ihailen hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; – hän tahtoo viedä minut ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.»
«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle.
Saara säpsähti ja punastui.
«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!»
«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta eksymästä sen harhasokkeloihin.»
«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.»
«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää, sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.»
«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita. Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia, joita siellä on olemassa.»
Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä, Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä, olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii – –.»