«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.»

«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja vapaa hengitysala – ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen raittiina. Henkisen kehityksen kautta – ja korkeimman kehityksen voi saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, – enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.»

«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu – ovatko he – houkkioita, sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei ensinkään miellytä!»

«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko se sinua elähyttää? Saara! – tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion, johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja silloin – mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä? Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut. Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!»

Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni.

«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?»

«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä minulle.»

«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen, niin ei sinun – niin pian kuin olet siksi valmistunut – myöskään tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää sitä arvossa. Mutta – jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua. Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. – Tutki sydäntäsi ja huomaa sen hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa – ennenkuin oma hulluutesi sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden, joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni, minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota, suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, – vielä kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä kotia!...»

Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä. Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui:

«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi, menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!»