Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!» hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon ja tottelet!»

Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan. He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa. Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois huoneesta.

Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä. Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se oli kadonnut.

«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti.

Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä, painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! – Saara!»

«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen jälkeensä eteiseen.

«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa.

«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa, «hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan enää palaa!»

»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti taaksensa ja – pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon. Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella, seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä, kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran – Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi valmiina vastustamaan häntä.

Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin.