Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä, ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti.
Jäähyväiset.
Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja surullisena nosti hänet siitä laamanni.
«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät sinua; – jos tulet onnettomaksi; – onnettomaksi tahi rikokselliseksi, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!»
Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, – sinä vielä kerran tarvitset sen!»
Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet. Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään.
«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois.
«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen, «minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli synkkämielinen ja surullinen.
Pieniä kohtauksia.
Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään, kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä; sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.