Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen, joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti huoaten päätään.
Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa, näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla, tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa, mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan ja neuvovan sanan.
«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla, jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän ohitsemme!»
Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen, sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita elatuksensa, – sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä mielihalun sinnepäin – ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.
Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi. Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain, jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.
Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu «Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.
Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista «hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.
«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt. Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja iloiseksi, – silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi tämmöisenä!»
«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman kodin ja...»
«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.