Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.
«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia – soisin että hitto sen kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies, että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta, hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»
Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti – milloin tarvis vaati – hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:
«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka on sinulle niin vastenmielistä.»
«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen. Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota. Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»
«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen herttaisuudella.
Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan toverina eikä ystävänä.
Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.
Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi. Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.