Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa. Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle, mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä kohtaan.
«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, oikeaksi runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä, muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa ihanaksi teoksi!»
Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset – miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»
Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat ihastuksesta kyyneleet.
Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä. Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä hänen ympärillensä.
«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat hänelle kunniaa!»
«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja – ja se surettaa minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi, tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita, sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa, Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä – mutta nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»
«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut, poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»
Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää, äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»
Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.