Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä toiveittensa päämaalin – häiden ja kirkkoherrakunnan – lähellä. Ja se, joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori, sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva – «Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta (paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon, ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää osansa siitä vielä olevan sangen pienen.
Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi- tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin», innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja väsymättömästi pitävät huolta meistä.»
Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.
Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja lääkäri. Vast’ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?
Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse, iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.
Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan lyhyesti.
Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona, niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute» tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa, luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo Tukholmaa.
Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan. Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa? Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa’assa; – Jumala suokoon hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!
Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me kaikki enää milloinkaan koossa? Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli eksynyt. – Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...
Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä määrätä lähtöpäivääsi! – sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian – Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua. Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen.