Gabriellelta.
Aamupuhteella.
En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin kovasti – ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi! usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että täytyy elää onnellisena maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; – katsos vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan.
Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen nyt katselemaan sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada, jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin paljon rakastan!
Petrea Leonorelle.
D–n ravintolasta.
On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden. Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; – minun täytyy keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on otettu, – olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi – ja sen tähden – etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt kotini rauhan; – niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi, että olen toivonut, tahtonut – ainakin silmänräpäykseksi – – oi! tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin – lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin, tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille! Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, – se olisi minulle suloista ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden, kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin –? Leonore! Silmiäni kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni. En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen multaa otsan ja rinnan päälle – se tekisi minulle hyvää.
Höyrylaivalla.
Kiitos Leonore, kiitos päänalasestasi! Se oli minulle todellakin rauhoittava alanen. Eilen illalla luulin olevani tulemaisillani todellakin sairaaksi, minua vilutti, minussa oli kova kuume ja päätäni pakotti kauheasti, minusta tuntui kuin olisin rikkirevitty. Mutta kun laskin pääni pienelle tyynyllesi, kun korvani lepäsi sen hienolla päällisellä, jonka ahkera kätesi on koristanut taidokkaalla reikäompeluksella; silloin tuntui minusta kuin olisi henkesi kuiskaillut minulle siitä; sain rauhan, kaikki vaiva hälveni niin äkkiä ja ihmeellisesti. Nukuin makeasti ja olin vallan kummastuksissani, kun aamulla herätessä huomasin olevani ruumiillisesti vallan terve ja henkisesti samoin. Sen oli päänalasesi vaikuttanut, Leonore! Suutelin sitä ja kiitin sinua. Kerrotaan «Apostolien teoissa», sairaita kannetun sille tielle, jota pyhät miehet astuivat, että edes heidän varjonsa sattuisi heihin ja tekisi heidät terveiksi. Minä uskon semmoisen lääkitsemisen voimaan. Niin kyllä! hyvät ja pyhät antavat vähäsen elämästänsä, voimastansa kaikkeen, joka on heidän omaansa. Olen tuntenut sen tänä yönä.
Astuimme laivaan. Merihirviö puhkui ja kiiti eteenpäin, halaisten aaltoja. Minä alussa käsitin vaan sen, että se vei minut pois teidän luotanne ja seisoin itkien kumartuneena laiteen yli. Silloin tunsin kahden käsivarren hiljaa ja hellästi syleilevän itseäni. Isäni se oli; hän kiersi ympärilleni lämpimän vaipan; hänen sylissänsä kohotin päätäni. Aamu oli selkeä, valkeat pilvenhattarat liitelivät aamutuulosen lennättäminä taivaan sinessä, laineet loiskivat vaahtoisina laivaa vasten; vihannat niityt ja syksyn punertamat puistot levisivät oikealla ja vasemmalla puolellani, näköala laajeni. Seisoin kasvot, tuulta vasten, annoin laineiden vaahdon roiskua huulilleni ja silmilleni, minua vähäsen puistatti ja minä tunsin että – elämä on suloista. Niin, tänä aamuhetkenä, joka oli täynnä säteileviä valonväreitä, tämän puhtaan raittiin tuulen suudellessa otsaani, tunsin pahojen henkien pakonevan sielustani, painostavan tunteen ja sumun häviävän. Ahmin aamutuulta, avasin sydämmeni elämälle, olisin tahtonut levittää kätenikin sille ja samalla kaikille rakastetuilleni sekä sanoa heille sydämmeni äänettömän aavistuksen: rakkaus teihin tekee minut terveeksi, antaa minulle voimaa, tuottaa teille vielä iloa.