Toinen päivä laivalla.
Mietin tässä mahtaako syvä sydämmensuru voida vastustaa pitkää merimatkaa. Siinä elämässä ja raittiissa tuulessa on jotakin ihmeellisen vahvistavaa ja ikäänkuin uudistavaa. Tuuli karkoittaa pölyn sielun silmistä ja ihminen näkee paremmin itsensä ja kaiken muun. Ja ihminen etenee entisestä minästänsä, lähtee matkalle noustaksensa maalle uudelle rannalle ja uusiin oloihin; ihminen ikäänkuin alkaa elonsa uudestaan.
Eilen oli meillä myrsky. Paitsi isääni olin minä ainoa terve matkustajien joukossa. Voin siis auttaa sairaita. Tosin oli elämä täällä vastenmielistäkin. Tosin välistä kaaduin vesikarahvi tahi rohtopullo kädessäni, mutta kyllä sainkin nähdä monta naurettavaa kohtausta, monta ihmisluonteen eri ilmausta; minä nauroin, moitin, unohdin itseni ja tunsin itseni kaikkien ystäväksi. Laivapiian paikka varmaankin soveltuisi minulle.
Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata! Tunteet, ajatukset heräsivät minussa, selittämättöminä, täynnä rakkautta ja surua, korkeampaa ja voimakkaampaa kuin koskaan: sydäntäni täytti jokin kaiho, jolle en tiedä nimeä. Tahtoisin – – en tiedä mitä. Mutta kyllä tiedän mitä en tahtoisi, mitä pelkään. Pelkään tuota rauhallista, täsmällistä elämää, joka kohta alkaa minulle; sovinnaisuus, muodollisuus, seuraelämä, kaikki tuo puristaa sieluni kokoon ja taivuttaa sen antautumaan vallattomuuksien omaksi. Mieluummin kuin istun valitussa hyvässä seurassa juomassa teevettä «high lifen», ylhäisön tapaan, ennemmin kulkisin viikinkiretkillä ympäri maailmaa, ennemmin söisin heinäsirkkoja niinkuin Johannes korvessa ja kävisin kamelinkarvavaatteissa. Viimemainittu pukeutumistapa lienee sangen mukava meidän moniin pikku vaatekappaleihin verraten. Monta on elämän väittelevää kohtausta. Maailman ihmeellinen «Zauberring» – kuinka osaan omalle paikalleni sinussa? Leonore! Anna anteeksi että puhun niin paljon itsestäni. Olet hemmoitellut minut siinä suhteessa pilalle, sinä armas sisko! Iltapuolella saavumme Furudaliin.
Furudal.
Nyt olemme maalla. Minä tahtoisin vielä olla merellä. Nyt tulen vierashuoneesta, ja vierashuoneessa minä aina joudun haaksirikkoon. Paha henki antaa minun aina lausua tahi tehdä jotakin sopimatonta. Tänä iltana olen seoittanut piispanrouvan lankavyyhden ja kertonut typerän kaskun eräästä hänen läheisestä sukulaisestansa. Tahdoin olla älykäs ja kävi niinkuin aina semmoisessa tapauksessa käy minulle – pahasti.
Täkäläiset ihmiset ovat sävyisännäköiset. Piispa itse on pieni, kalpea mies, jotakin enkelintapaista on hänen äänessään ja katseessaan, mutta ... minun kanssani hänellä ei ole paljon aikaa keskustella. Hän elää kirjojaan ja virkatehtäviään varten; sitäpaitsi hän on melkein aina kaupungissa. Piispan rouva, joka aina asuu täällä maalla, on kovin sairaloinen. Häntä pitää minun hoitaa ja lukea hänelle. Se minua ilahuttaa. Jospa hän vaan sietäisi minua! Molemmat puolisot ovat hyvin herttaisia isäni tyttärelle, mutta minä luulen hänen heidän mielestänsä olleen sangen vähän sivistyneen. Lisäksi oli kuuma heidän siunatussa vierashuoneessansa, ja minä olin ahavoitunut ja punainen kuin pionikukka. Semmoisestakin voi vähäsen raivostua. Tuo kaikki on vähäpätöistä, mutta tuskastuttaa kuitenkin. On ikävä aina vaikuttaa epämiellyttävästi, juuri silloin kuin tahtoisi miellyttää.
– – – – – – – – – – – –
Olen purkanut matka-arkkuni, jonka niin ystävällisesti täytitte minulle; – osaksi uudet, osaksi korjatut vaatteet sieltä hyppivät syliini toinen toisensa perästä – oi siskot! se oli kaikki teidän työtänne! Pukuni ovat kunnossa koko talveksi! Tunnen siinä Louisen käsien jäljet. Oi, minun täytyy itkeä! Rakkahani! kotini!