Hongat suhisevat niin raittiisti ja hiljaa. Tulen ulkoa. Vuoria, metsiä, yksinäisyyttä luonnossa – – Ihanata!
Oi Leonore! Tahdon aloittaa uuden elämän. Tahdon kuolla vanhasta itsestäni, turhuudesta, mielikuvituksista ja itsekkäisyydestä. Kaikki saamani imartelevat muistot, kirjeet niin miesten kuin naisten antamat olen hävittänyt. Lähetän sinulle tässä pienen rahasumman, jonka olen saanut myödyistä kultakoruistani ynnä pienistä töistäni. Osta niillä jotakin, josta Louise ja Jacobi pitävät. Mutta älä anna heidän aavistaa – rukoilen sinulta vakavasti sitä – että lahja on minulta. Jos voisin myödä itseni kunniallisesta palkasta ja sillä hinnalla tehdä heidät rikkaiksi, niin...
Minulle jää täällä paljon aikaa itseäni varten ja minä kyllä tiedän miten käytän sen. Aion olla paljon ulkona; aion samota metsät ja pellot, tuulessa, lumessa kaikissa ilmoissa kunnes – väsyn ainakin ruumiillisesti. Ehkä silloin sielukin tyyntyy!... En toivo enää tulevani onnelliseksi. Mitä se tekee jos ei olekaan onnellinen, jos vaan on puhdas ja hurskas? Jospa vaan ei koetuspäivä, elämä, olisi niin pitkä. Leonore, hellä enkelini rukoile puolestani.
Jääkää kaikki terveiksi! Tervehdi hellästi kaikkia omalta
Petrealtasi.
J. K. Nenäni ynnä sitä ympäröivät piirteet tervehtii Gabriellea ja tulee tässä kuvana häntä tervehtimään. Hän ei saa luulla minua alakuloiseksi. Pienen ballaadin eli romansin lähetän samalla. Sen lauloi metsä minulle eilen, ja jokaisen sävelen, jonka elämä lähettää minun sieluuni, pitää tulla kotiin. Oi miten rakastan teitä kaikkia!
Ja nyt, kun Petrea maalaisen yksinkertaisuudella koettaa valmistautua uuteen elämään, kun lumi peittää maan muokataksensa sitä vastaanottamaan uusia keväitä, palaamme tuttuun kotiin kaupunkiin ja kerromme sikäläiset tapahtumat.
Eräs keskustelu.
Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise.