Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle. Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!»
«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se, ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi päänkivistystä!»
«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista! Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.»
«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä hänen kukkapöydällään uinua yli talven.
«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin, jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!»
«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen ettet oikein tiedä mitä sanot.»
«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua, mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan, joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi, siitä voi joutua vallan epätoivoon!»
«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin päänkivistys ja paino häviäisivät.»
«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.»
«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä», vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää tohtii liikkua kaduillakaan!»