«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat salamoita ijankaikkisesta elämästä.»

«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.»

«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?»

«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä odottamaan aikaamme!»

«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle! Ah, niin, jos...»

«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä, Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia ruokalusikallinen rohtonestettäni!»

«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle! pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos, pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.» Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa.

Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore, hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!»

«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee sinulle hyvää.»

«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.»