Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien.
«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.»
«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.»
«Oi Henrik! – eikö se ole osaksi oma syysi?»
«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?»
«Niin!».
«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; – niin, tahtoisin mielelläni myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon, jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua kylmyydellä ja halveksien?»
Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi:
«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa, voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt – hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on. Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa, ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi. Arvostelun nimetön sepittäjä oli – Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä, olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan – niin, tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja katkeruudeksi – – –!»
«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle! Näytit tuskin kärsivän häntä.»