«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta siinä se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin sulatettu lyijy.»

«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!»

«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi, kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi. Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt. Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!»

«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita, Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti sydäntäsi – minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?»

«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.»

«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa – kodissa, tutkiessasi rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua yksistään oman itsesi tähden?»

Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan.

«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille.

«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti.

«Oli sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein kuuluvasti.