Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät säkenöiden Pirkko valitti:
«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia – niin, se on jok’ikisenä aamuna tyhjä?»
«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise välttäen ja rauhoittavasti.
«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon kaiken riittää!»
Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise viimein sanoi hänelle vakavasti:
«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos hän – kuten toivon – on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»
Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:
«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no ... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»
Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän, vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat. Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.
Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla, vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!) ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...