«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa meillä kuin kotonaan.»

Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.

«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.

«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää täydellisempi!»

«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.

«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli kerran...»

Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön asti.

«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen, nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen, varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi», hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei sitä milloinkaan puutu.»

Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:

«Armollinen rouva, teidän täytyy vast’edes antaa keittäjälle kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»