Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä, läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään. Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle «kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita, rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.
Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään käherrysrautaa kandidaatille.
«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.
Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä. Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja järjesteli kiharoitansa.
«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee peiliin!»
Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan. Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia, ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.
«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.
Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.
Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat naisen ruusupensaan luona, jolloin hän – jos onni olisi hänen puolellaan – korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että – asia jäi sikseen ja Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan. Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin miellyttänyt vanhempia.
«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy vieroittaa häntä.»