«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin miettiä ja jutella – silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi. Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana kotona!»
Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi. Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä Leonore!
Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä, vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella, että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa.
Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä, uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli; mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän hänellekin.
Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito, jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin ominaisuuksiin.
Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa. Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen, ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti.
Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta, jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois.
Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa, joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi. Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva, ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat menettäneet valtansa hänen sydämmeensä.
Tapahtuu välistä että ihmiset – olkoot syyt sitten fyysilliset tahi siveelliset – yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus, ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden, saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut. Sanon paljon selvyyttä; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin.
Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa vieressä.