Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria.
Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista. Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen rakkaus.
Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa pyydettäessä.
Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin ja seurata niitä.
Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen, jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi.
Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän «vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä, epätoivoansa.
Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja ystävä tulikin heti hänen luoksensa.
«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden kesken.
«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen, joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä, ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut.
«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä kirje ja vie...»