Mä tahdon rauhaa,
en riitaa, en,
kun myrsky pauhaa
niin pakenen.
Ja rintain öissä
mä palelen,
tuliliekkilöissä
elän hetkisen.
Siltä joudun hukkaan,
ken on kahleissa,
ja vapauden kukkaa
ma rakastan vaan.
Ja viisautta
ma rakastan
ja rakkautta
ma seurajan.
Olen kera helläin
mä puolisojen,
on sydämmelläin
joka lapsonen.
Mun joskus peittää
yön varjot voi,
hyviä heittää
en silti voi.
Sua aamusilta
jos pakenen,
niin suussa illan
jo suutelen.
Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi, koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että arvoituksen selvitys oli –
Onni.
«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja sanomalehtiä – «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle, tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden.
Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi kätensä yhteen ja huudahti:
«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!»
«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä. Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin hyväilyihin.
Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen kiittivät häntä.
Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen; sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen Ruotsin Akatemiassa ollut mukana.
Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat, näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat – yhden ainoan niistä olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon – oi! Tukholmassa oli niin paljon kaunista ja hauskaa nähtävänä!