«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä ... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni – Oi! teidän kauttanne se jo on menettänyt kaiken arvonsa – pyytäkää...»
«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä!»
Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa.
Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä, pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä, – sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel, katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä.
Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan, samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin! Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta. Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille.
«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa – no niin! silloin voi hän onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa – jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan palkintoa, niin – no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»
Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»
Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»
Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan häntä sitä arvaamaan.
Se kuului näin: