Hilpeää, onnellista iltaa seurasi yö ja Frankin perheenjäsenet lepäsivät rauhallisesti unen helmoissa, kun he äkkiä puoliyön aikana heräsivät kauhistuttavasta huudosta: «tuli, tuli on irti!» Talo oli ilmi tulessa, ja savua ja liekkejä he kohtasivat kaikkialla, sillä tuli oli levinnyt uskomattoman nopeasti. Sanomaton häiriö syntyi, kaikki etsivät toisiansa, äiti, lapset, isäntäväki ja palvelijat. Puolialastomina, voimatta pelastaa vähintäkään, kokoutuivat talon asukkaat torille, johon lukematon kansanjoukko tulvaili, ja josta käsin ruiskut ryhtyivät sammutustyöhön kirkonkellojen kiivasti kaikuessa ja hätärummun kumeasti päristessä pitkin kaupungin katuja. Henrik veti perässään nuoren vapaaherra L–n, joka oli sanatonna kauhusta, ja tulen polttamana. Hurjasti ja etsien katseli äiti omaisiansa; äkkiä hän huudahti: «Gabrielle!» ja tuskasta huutaen syöksyi palavaan rakennuksen. Ihmiset heti ympäröivät tyttäret, estäen heitä väkisin ryntäämästä äidin jälkeen, mutta kaksi miestä tunki esiin ihmisjoukosta sekä riensi nuolennopeasti hänen jälkeensä. Toinen oli hänen kaunis – nyt entistään kauniimpi poikansa; toinen oli niiden kykloppien näköinen, joita taide kuvaa työskennellen maanalaisissa pajoissansa, mutta kaksi silmää hänellä kuitenkin oli ja niistä hehkui sillä hetkellä liekit, jotka melkein voivat kilpailla niiden liekkien kanssa, joita vastaan hän meni taistelemaan ihmishengestä. Kumpikin hävisi liekkeihin. Silmänräpäyksien hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Hätärumpu vaikeni, ihmiset tuskin tahtoivat hengittää; ääneti vääntelivät tyttäret käsiään; ja palokello säesti surkealla läpättämisellänsä ruiskujen turhaa suihkusadetta; sillä liekit kohoamistaan kohosivat. Äkkiä kuului helpotuksen huudahdus väkijoukosta; sen sydän sykki iloisesti, sillä poika kantoi äidin sylissään liekeistä, jotka sihisten ojensivat kielensä heihin heitä nielläksensä; ja – toinenkin riemuhuuto! Toinen kykloppi, assessori sanalla sanoen, seisoi toisen kerroksen ikkunassa ja mustien savupilvien lomitse häämöitti valkonen olento, jonka hän pusersi rintaansa vasten. Tikapuut nostettiin kiireesti ja mustana ja kärventyneenä laski Jeremias Munter kohta sen jälkeen pyörtyneen vaikka vahingoittumattoman Gabriellen äidin ja siskojen syliin. Sitten hän palasi Henrikin seurassa tulen valtaamaan taloon, josta heidän onnistui pelastamaan pulpetti, joka sisälsi laamannin tärkeät paperit. Muutamia mitättömiä pikkuesineitä pelastettiin myöskin. Mutta siinä oli kaikki. Talo oli puusta ja paloi, paloi, paloi poroksi huolimatta sammutusyrityksistä; mutta ollen erillään se paloi yksin sytyttämättä toisia.
Uupuneena ponnistuksista palasi Henrik omaistensa luokse, tapasi heidät kaikki majoitettuina assessorin pieneen asuntoon, joka myöskin oli torin varrella. Jeremias itse näytti monistuneen kymmenkertaiseksi voidakseen hankkia vieraillensa välttämättömimmät tarpeet. Hänen vanha taloudenhoitajansa oli vallan pyörällä tulipalon ja isäntänsä monien vieraiden takia, asunto kun oli niin yksinkertainen. Mutta isäntä, hän tiesi neuvon kaikkeen, hän keitti kahvin, hän teki tilat ja näytti vallan unohtavan melkoisen pahat palohaavansa. Hän teki pientä pilaa itsestänsä ja tavaroistansa vähä väliä pyyhkien kyyneleen silmistänsä muistellessaan heidän onnettomuuttansa. Louise ja Leonore auttoivat häntä hiljaa ja tyynesti puuhissansa.
«Etkö ole järjellinen, kahvipannu ja ole kiehumatta yli laitojesi niinkuin hölmö, kun kerrankin saat keittää kahvia naisillekin!» torui assessori, «tässä Leonore neitiseni, tässä on rohtoja äidille ja Eevalle! Louise sisko! olkaa hyvä käyttäkää hyväksenne koko ruokavarastoni! Ja hän, nuori herraseni!» hän lausui Henrikille äkkiä tarttuen hänen käsivarteensa ja katsellen häntä tutkivasti, «tule kanssani, sillä minun pitää saada hänet vähäsen käsiini, minun!»
Ei ollut minutinkaan vertaa menetettävää. Kova verentungos sydämmeen sai nuoren miehen hengenvaaraan. Assessori repi häneltä nutun yltä ja iski suonta samassa silmänräpäyksessä kuin Henrik meni tainnuksiin.
«Mikä nuhjus!» sanoi assessori nyrpeissään Henrikin jälleen toinnuttua, «miten voit olla semmoinen nuhjus, kun kuitenkin olet niin – kelpo mies? Kas niin! Nyt on vaara ohitse! Kuolema on iskenyt kyntensä meihin tänä yönä ja laskenut vähän leikkiä kanssamme, mutta ollaan me siltä rohkeat. Mennään nyt kohteliaina ritareina auttelemaan naisia. Odota! Minun täytyy saada vähäsen vettä silmiini, etten ole enemmän chevalier de la triste figuren, surkean ritarin näköinen kuin tarpeellista on!»
Seurauksia.
Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen, kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen.
Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta kuitenkaan – hän ei vielä ollut näyttäytynyt.
Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa; nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää, oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja rakastettu Frankin perhe oli.
Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa, vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli hänestä niin synkkä ja kolkko.