Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien – sillä olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti eräälle ystävällensä:

«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää. Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!»

Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli saanut alkunsa nuoren vapaaherra L–n huoneesta ja että hän itse puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka oli Köpenhaminan taitavimpia – sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa.

Perheen tyttäret todellakin tuumivat – niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu – hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona. «Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte menetellä mielenne mukaan; mutta nyt – pysykäämme yhdessä! Minä tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä, että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt menettäisin «jonkun» teistä!»

Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä. Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset, jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa. Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä lämpimäksi ja helläksi.

Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle:

Jos vaikk’ kuolontuomiomme
määrätty jo on,
Suudellen sit’ alistumme
Herran tahtohon.[5]

Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli kokonaan poistunut hänen sielustansa.

Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja se oli – Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa, oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli erota toisistaan – pitkäksi ajaksi.

Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia «Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, – äiti osasi aina laulaa paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot – ja hän iloitsi sydämmensä pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti selvisi elämän tuskista ja koetuksista.