Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja, rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin, mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei kauhistuen sitä välttää.
Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta; hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen.
«Ja tuo yhtäläisyys» – kysyi Leonore – «miten se erityisesti ilmenee?»
«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.»
«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme siitä tietää?»
«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin lopussa!»
Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä, Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä.
Siitä hetkestä Henrik ei enää äitinsä kuullen valinnut semmoisia keskusteluaineita, jotka niin liikuttivat häntä. Hän koetti pikemmin rauhoittaa ja huvittaa häntä ja siskot olivat uskollisesti hänen apunaan. Heitä entistä vähemmän halutti ottaa osaa seuraelämään, mutta he kävivät kuitenkin välistä vieraissa, syystä että veli niin tahtoi ja sitten he voivat kotona kertoa sieltä juttuja, jotka huvittivat häntä ja äitiä. Henrikin huoneessa enimmäkseen seuraelämän uutiset kerrottiin ja silloinpa siellä herttaisesti naurettiin! Ah! rakkaasen perheesen on surun vaikea saada jalansijaa, ja jos se pääseekin jonakuna hetkenä sisään pujahtamaan, niin se toisena ajetaan ulos. Eeva näytti silloin unohtavan yksityisen surunsa, voidakseen hänkin olla kukkana siinä hellyyden ja rakkauden kiehkurassa, johon he kietoivat kodin lemmikin; laamannikin jätti useammin kuin ennen työpöytänsä ja yhtyi perheseuraan. Miellyttävämpää sairashuonetta kuin Henrikin voi tuskin kuvailla. Hän sen kyllä tunsi. Tauti oli tehnyt hänet helläsydämmiseksi ja siksi hänen silmänsä usein kyyneltyivät ja hän usein lausui: «olen onnellinen! liiankin onnellinen! Mikä autuaallisuus kun voi lempiä! Se on autuutta! Siinä on sielun suvi. Nytkin keskellä tuskiani voin tuntea itseäni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi teidän kauttanne!» Ja silloin hän ojensi kätensä tavoitellen äitinsä tahi siskojensa käsiä ja suuteli niitä tai painoi ne vasten rintaansa.
Sattui sitten taudin helpoitus; Henrik kärsi paljon vähemmän tuskia. Ilontunne täytti kodin ja Henrik itsekin näytti välistä jälleen uskovan paranevansa. Hän voi jälleen käydä ulkona hengittämässä raitista talvi-ilmaa – hän rakasti ilmaa. Laamanni käveli usein hänen kanssansa; oli kaunista nähdä voimakkaan isän kiertävän käsivartensa kalpean, kauniin poikansa ympäri, kun askeleet muuttuivat raskaiksi, ja siten, hilliten omaa ripeätä käyntitapaansa hiljaa taluttavan hänet jälleen kotiin. Oli silloin kaunista nähdä molempien katseiden ilme.
Puhutaan paljon äidinrakkauden kauneudesta; – isänrakkaus on ehkä jotakin vielä kauniimpaa, liikuttavampaa, ja minä uskon että kellä on ollut onni olla yhtä hellän kuin kunnollisen isän hoidettavana, hän voi täydellisemmillä tunteilla, ja paremmin käsittäen sen tarkoitusta kuin kukaan muu, ylentää sydämmensä taivaasen lausuen ihmissuvun yhteisen rukouksen: «Isä meidän!»