Muutama viikko kului. Eräs rouva Frankin perheen ystävistä aikoi siihen aikaan tyttärineen matkustaa samaan kaupunkiin, missä Petrea oleskeli, ja toivoi hartaasti saada Gabriellen – nuoren tyttärensä Amelien parhaan ystävän – mukaansa. Gabrielle kyllä olisi mielellään käyttänyt tilaisuutta hyväksensä käydäkseen tervehtimässä armasta siskoansa ja vähäsen katsellaksensa maailmaa, mutta kun Henrik oli niin sairas, niin hän ei tahtonut sitä ajatellakaan eikä mitenkään tahtonut suostua eroamaan hänestä. Mutta Henrik itse kehoitti häntä innokkaasti lähtemään matkalle, joka voisi tuottaa hänelle niin paljon huvia.
«Ettekö huomaa», hän kysyi, «että Gabrielle istuu tässä katsellen minua, kunnes tulee vallan kalpeaksi? Ja sehän on kerrassaan tarpeetonta nyt, kun olen niin paljon paranemaan päin ja kyllä jonkun ajan kuluttua ihan paranen. Lähde Gabrielle kulta, matkusta, minä rukoilen sitä! Voithan sillä aikaa huvittaa meitä kirjeilläsi ja kun palaat kotiin pääsiäiseksi Petrean seurassa, silloin – silloin sinulla ei enää ole sairasta veljeä; minä siksi laitan itseni ihan terveeksi!» Muut yhtyivät siihen kehoituksillansa – etenkin nuori vilkas Amelie – ja vihdoin Gabrielle taipui. Varmana siitä että kaikki vaara jo oli ohitse hän läksi, leikkipuhe huulillaan ja kyyneleet silmissään. Se oli «pikku neidin» ensimmäinen huviretki kotoaan.
Majuri R***stä ei kuulunut sanaakaan, ja vaikka Eeva oli umpimielinen omaisiansa kohtaan, niin näytti hän tyyntyneen, ja hänen omaisensa osaksi rauhoittuivat hänen tulevaisuutensa suhteen. Laamanni kohteli häntä melkein kiitollisen hellästi, koetti jo edeltäpäin arvata ja täyttää hänen pienimmätkin toiveensa, suostui siihenkin, että hän kevään tultua saisi muuttaa M–n perheen luokse. Hän toivoi majurin silloin olevan kaukana sieltä. Mutta tuskastuneena hän pian huomasi siinä pettyneensä.
Eräänä pimeänä iltana maaliskuun alussa seisoi kaksi henkilöä puunjuurella Marian kirkon hautuumaalla hiljaa keskustellen.
«Miten lapsellinen olet, Eeva», lausui toinen, «tuskinesi ja epäilyksinesi! Ja miten horjuvainen on rakkautesi! Tahdotko, ihana enkeli kuulla todellisen lemmen kieltä? Kuule minua!
«Pourquoi fit on l’amour, si son pouvoir n’affronte
et la vie et la mort, et la haine et la honte!
Je ne demande pas je ne veux pas savoir
si rien a de son coeur terni le pur miroir
Je t’aime! tu le sais! Qu’ importe tout le reste!»[6]
«Oi Viktor!» kuului Eevan vapiseva ääni, «lemmen puutteesen en ole syypää. Oi! tunnenhan ja todistanhan käytökselläni, että olet minulle enemmän kuin isä ja äiti ja sisaret, enemmän kuin mikään muu maailmassa. Käsitän sittenkin sen olevan väärin; sydämmeni nousee kapinaan itseäni vastaan – mutta en voi vastustaa valtaasi!»
«Sen vuoksi onkin nimeni Viktor,[7] enkelini! Taivas itse on tunnustanut valtani. – Ja Sinun Viktorisi olen, suloinen Eevani, eikö niin?»
«Oi liiankin paljon!» huokasi Eeva. «Mutta nyt, Viktor, sääli heikkouttani, älä vaadi nähdäksesi minua ennenkuin keväällä – kuukauden kuluttua matkustan M–n luokse! älä vaadi...»