Henrikin tähden hän koetti kääntää puheen toisaalle. Mutta Henrikin rinta kohoili innostuksesta; sydän oli liian täysi iloa ja tunteita voidaksensa saada rauhaa muusta kuin niiden ilmaisemisesta. Molempien nuorten miesten keskinäinen väli näytti nyt olevan toisenlainen kuin ennen. Henrik johti nyt puhetta; Stjernhök kuunteli tarkkaavaisesti ja ilmeisellä mieltymyksellä, kun nuori runoilija laski ajatuksensa ja aavistuksensa valloilleen vapaammin, kuin hän milloinkaan ennen oli rohjennut terävän arvostelijan läsnäollessa.
Mutta kuolon valtakunnan naapuruus tosiaankin tuottaa erityistä arvoa. Henkien kuiskeiden luullaan tuosta salaperäisestä maasta yltävän sen korvaan, joka seisoo sen rajalla; sen vuoksi maailman viisaat ja voimakkaat oppilaiden ja hurskaiden lasten tavoin hiljaa kuuntelevat niitä mieleenjohdatuksia, joita kuolevat huulet haihtuvan hengityksen tavoin kuiskaavat.
Laamannin tulo antoi keskustelulle toisen käänteen. Stjernhök johti sen Henrikin viimeiseen julkaisuun; hän puhui siitä, etupäässä kääntyen laamannin puoleen, tuntijan tavalla, niin täydellisen ja myötätuntoisen hyväksyvästi, että Henrikkiä yhtä paljon kummastutti kuin ihastutti.
On suuri nautinto ansaita sen henkilön kiitos, jota pitää suuressa arvossa, etenkin jos mainittu henkilö on niukka kiitoksesta. Henrik sai nyt täydellisesti kokea sitä tunnetta, ja Stjernhökin kiitoksen nautintoa lisäsi toinenkin, ehkä vielä suurempi – se, että ystävä hänet oivalsi tavalla, joka saattoi Henrikin selvemmin käsittämään oman itsensä. Vasta sinä hetkenä hän näytti selvästi käsittävän elämänsä tehtävän, mitä hän tahtoi ja mitä hän voisi. Elämän lähde pulppusi mahtavasti hänen rinnassaan.
«Sinä teet minut terveeksi, Nils Gabriel!» hän huudahti, «sinä luot minuun uudestaan elämän! Oi, minä tahdon tulla terveeksi! terveeksi, voidakseni jälleen elää, työskennellä paremmin, selvemmin kuin ennen. Enhän ole vielä toimittanut mitään! Mutta nyt, nyt voisin... Tunnen saavani uuden elon, en ole milloinkaan voinut näin hyvin! Varmaankin tulen nyt terveeksi tahi – on paras viini säästetty minulle viimeiseksi.»
Ilta kului perheenpiirissä suloisesti ja hilpeästi. Taivaan enkelit eivät ole ihanammat ja iloisemmat kuin Henrik sinä iltana. Hän laski leikkiä äitinsä, siskojensa ja Stjernhökinkin kanssa mitä miellyttävimmällä tavalla ja oli iloisin kaikista vieraista nauttiessaan Louisen valmistamaa sitruunakohokasta, josta «vanhin siskomme» oli hyvin ylpeä. Niin, jopa Louise tahtoi uskotella ainoastaan sen luoneen Henrikkiin uutta elämänhalua ja sen voivan saada ihmeitä aikaan. Mutta oi!
Juuri kun Henrik mitä hilpeimmin laski siitä leikkiä Louisen kanssa, kohtasi häntä mitä vaikeimmat tuskat.
Niitä kesti helpoittamatta kolme vuorokautta; ne riistivät sairaalta tajunnan ja näyttivät joutuisasti kuljettavan häntä sitä päämäärää kohti, jonka laupias käsi on asettanut ruumiillisten kipujen rajaksi. Toisella vuorokaudella tuon kohtauksen jälkeen valtasi Henrikin tuo muuttohalu, joka tavallisesti on merkkinä siitä, että sielu valmisteleikse suureen muuttoon. Laamanni kantoi itse poikaansa sylissään huoneesta huoneesen, tilalta toiseen. Perheen jäsenistä tuskin kukaan nukahti niinä kauheina vuorokausina. Kuiva, hätääntynyt katse lakkaamatta luotuna lemmikkiinsä, seurasi äiti poikaansa huoneesta huoneesen, tilalta toiseen, istuen jalkapäässä sängynlaidalla, hellästi hymyillen hänelle, kun tämä näytti tuntevan hänet ja hiljaa mutta melkein lakkaamatta hän lausui poikansa nimeä.
Kolmannen päivän illalla Henrik selveni. Hän tunsi omaisensa, puhutteli heitä hellästi ja kiitti heitä. Hän huomasi heidän olevan kalpeat ja uupuneet ja pyysi heitä innokkaasti menemään levolle. Assessori, joka oli läsnä, yhtyi siihen vakavasti ja vakuutti heille, että Henrik itsekin varmaan saisi nauttia tuskatonta, rauhallista unta. Assessori tahtoi itse valvoa hänen luonaan sinä yönä. Isä ja tyttäret menivät; mutta äiti vaan viittasi kädellään, kun koettivat kehoittaa häntäkin vähäsen levähtämään ja hymyili niin surunvoittoisesti, että siitä selvästi huomasi: «ei maksa vaivaa siitä puhuakaan!»
«Saanhan jäädä luoksesi, Henrik!» hän kysyi rukoilevasti.