Henrik hymyili, tarttui hänen käteensä ja laski sen rinnallensa; samassa hänen silmänsä sulkeutuivat ja hiljainen rauhallinen uni saattoi hänen unohtamaan äskeiset tuskat. Assessori istui hiljaa katsellen heitä, mutta pian hänen täytyi jättää heidät, sillä tärkeä pyyntö pakoitti hänen lähtemään toisen sairaan luokse. Hän lupasi palata yön kuluessa. Assessori Munteria sanottiin kaupungissa «yötohtoriksi», sillä ei ollut ketään muuta, jolle yö olisi näyttänyt olevan sama kuin päivä, milloin hänen apuansa oli tarvis.
Äiti hengitti syvään nähdessään olevansa kahden poikansa kanssa. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti kasvonsa taivaasen päin; hänen silmissänsä oli silloin ihan toisenlainen ilme kuin edellisinä päivinä. Niissä ei enää ollut tuota levotonta, melkein nurisevaa tuskaa; ne osoittivat surullista, mutta syvää ja täydellistä, melkeinpä hellää alistumista. Sitten hän kumartui poikansa ylitse ja puhui hiljaa, rakastavan äidinsydämmensä pohjasta:
«Mene poika kultani, mene! En tahdo enää pidättää sinua, se kun tuottaa sinulle vaivaa. Tulkoon pelastaja! Äitisi ei enää taistele häntä vastaan pidättääksensä sinua täällä. Tulkoon hän ystävällisenä enkelinä lopettamaan tuskasi, ja minä – olen silloin tyytyväinen! Mene vaan, esikoiseni, kesälapseni, mene! Ja vaikkei enää koittaisikaan kesää äidillesi, niin – mene kuitenkin, jotta saisit rauhan! Jos teinkin kätkyesi mieleiseksi, niin en rupea saattamaan kuolinvuodettasi katkeraksi valituksillani. Siunattu sinä, ja siunattu hän, joka lahjoitti sinut minulle ja nyt vie sinut luoksensa parempaan kotiin. Kerran poikani, minäkin tulen kotiin luoksesi. Mene sitten edellä, lapseni – olet väsynyt – niin uupunut, – tämä viimeinen vaellus oli sinulle vaikea; – nyt saat levätä. Tule vaan, pelastaja armas, tule laupias kuolema ja kosketa hänen sydäntänsä; mutta keveästi, keveästi! Älköön hän enää kärsikö tuskia, älköön kärsikö – hän ei milloinkaan saattanut vanhemmilleen surua!»
Samassa Henrik avasi silmänsä ja katseli hiljaa ja selvästi äitiänsä.
«Jumalan kiitos! En tunne enää tuskia!» hän lausui.
«Jumalalle kiitos ja ylistys siitä, lapseni!» äiti vastasi. Äiti ja poika katselivat hellästi toisiansa; he käsittivät nyt toisensa täydellisesti.
«Kun olen poissa», sairas lausui hiljaa ja katkonaisesti, – «niin – ilmoita se varovaisesti Gabriellelle! Hän on niin hellä, ja – hän ei ole vahva. – Älä sano sitä hänelle silloin kun on – kylmää ja koleata, – vaan – silloin kun – aurinko paistaa lämpimästi – ja kaikki on valoisata ja hauskaa, silloin – sano hänelle silloin, että – olen mennyt pois. Ja sano hänelle terveisiä, ja – sano hänelle minulta että – ettei ole vaikeata – kuolla! – Että on aurinko tuolla puolen» – hän vaikeni hymyillen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ikäänkuin raukeudesta. Sitten hän lausui hiljaa: «Laula minulle jotakin, äiti. Minä silloin nukun rauhallisemmin. Jo kolkuttaa! Jo tulen!»
Niin alkoi laulu, jonka sanat Henrik oli sepittänyt vähän aikaisemmin unettomana, tuskallisena yönä, ja johon hän itse oli säveltänyt nuotinkin. Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä; hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä aloitti vapisevalla äänellä:
Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan
mun lähtiessän Tuonen rantaan
suo kuolonenkeli että saan
vielä kiitosvirteni kantaa.
Nyt elon suuresta lahjasta
sua kiitän, isäni taivaan,
teit elämän iloissa, murheissa
mun itselles tutuksi aivan.