Oi kiitos elosta, kuolostakin,
joka tuskasta rauhan tuottaa,
sen katkeruus riemuksi muuttuukin,
kun sydän vaan sinuhun luottaa.
Monen kukkasen tielleni saanut oon,
moni rauhan lilja sai vastaan,
ja itse sä opetit: «tapahtukoon
sun tahtosi ainoastaan».
Oi hyvästi kaunis eloni maa,
oi hyvästi kalleimpani,
mitä rikoin, ne anteeksi antakaa,
ne polttavat poveani.
«Polttaa!» toisti Henrik tuskallisesti. «On kamalata! Äiti, äiti!» hän katseli levottomasti ympärilleen.
«Äitisi on täällä!» hän lausui kumartuen hänen ylitsensä.
«Ah! silloinhan on kaikki hyvin!» lausui sairas jälleen tyynenä. «Laula äitini!» lisäsi hän sitten rauhallisesti ummistaen silmänsä; «olen niin väsynyt!»
Äiti lauloi:
«Nyt eroamme, mutta me yhdymme
ja näemme toisemme vielä.
Koti uus elon murheit ei tunne se,
ei valitusta, itkua siellä.
Oi kiitos, teitä en enää nää,
jo sammuu silmäni valo,
mut katso kuin yöstä välkähtää
jo valo kirkas ja jalo.»
«Oi jospa tietäisit kuinka selkenee! Taivaallista!» lausui nyt kuolevainen ojentaen käsiänsä; mutta äkkiä ne jälleen vaipuivat alas. Muutos tapahtui nuoren miehen kasvoissa; tuoni oli hiljaa koskettanut hänen sydäntänsä ja sen tykyntä lakkasi. Mutta ihmeellinen innostus elähytti äidin; hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina eikä hänen äänensä milloinkaan sointunut niin kauniisti, niin puhtaasti kuin hänen jatkaessansa lauluaan: