«Sinä kutsut isäni, tottelen,
oi hyvästi, ystäväkullat,
Ikikiitosta sulle mä laulelen
ja nyt luoksesi tahdon tulla.»
Levottomasta unenhorroksestaan heräsi laamanni Frank laulusta, jonka ääni oli hänestä melkein yliluonnollinen. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin hän tuli selville siitä, että kuulemansa ääni todellakin oli hänen puolisonsa. Silloin hän sanomattoman peloissansa riensi sairashuoneesen. Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen.
Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen. Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen ääreen.
Kaksi kuukautta myöhemmin.
Elise Cecilialle.
Kun viimeksi kirjoitin sinulle, oli vielä talvi. Talvi, ankara, jäinen talvi peitti sydämmenikin; – elämäni ilo puettiin kuolon vaatteihin, ja minusta tuntui kuin ei enää tulisikaan kevättä, kuin ei voisi enää olla eloa olemassa ja kuin en enää milloinkaan voisi kirjoittaa iloista toivorikasta sanaa. Ja nyt – nyt on kevät! Leivonen livertää jälleen maan ylösnousemislaulua; kevätaurinko lähettää lämmittävät säteensä huoneeseni ja – nurmi jo vihantaa lemmikkini, esikoiseni haudalla. Ja minä... Herra, sinä joka lyöt, Herra, sinä joka parannat, sinua minä ylistän! Sillä kaikki lähettämäsi suru on hyvä, jos vaan kärsivällisesti ja nöyrästi otamme vastaan. Ja vaikka lymyitkin hetken – niinkuin voipi näyttää heikoista silmistämme – niin ilmestyt heti jälleen, vielä laupiaampana ja entistäsi kirkkaampana. «Vähän aikaa» emmekä näe sinua ja taasen «vähän aikaa» ja me näemme sinut ja sydämmemme iloitsee ja juopi voimaa ja nautintoa maljasta, jonka sinä Ikihyvä ijankaikkisesti täytät meille. Niin, kaikki elämässämme on hyvää, jos vaan elämme päivämme Jumalanpelossa.
Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty ja kapinallinen. Oi Cecilia! En suonut hänen kuolevan. Hän oli ainoa poikani, esikoiseni. Hänen syntyessänsä olin kärsinyt enimmän, hänen kätkyensä ääressä enimmän laulanut, hänen juostessaan ja hypätessään oli äidin sydämmeni enimmän sykkinyt ilosta. Hän oli kesälapseni, luonnon, elämäni ja voimieni keskikesänä syntynyt; ja sitten – hän oli niin vilkas, niin kaunis, niin hyvä! Ei! en suonut hänen kuolevan, en tahtonut, että kaunis poikani olisi peitettävä mustaan multaan! Mutta kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua – silloin kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä – oi! se oli ihmeellinen yö – silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt en enää sitä käsitä. Mutta sinä yönä, hän oli kärsinyt kovia tuskia edellisinä vuorokausina, ja hänen kärsimyksensä olivat sovittaneet minut hänen kuolemansa kanssa. Ne vähenivätkin kuoleman lähestyessä; hän pyysi minua niinkuin muinoin lapsena, nukuttamaan itseänsä laululla. Ja minä lauloin, minä jaksoin laulaa. Hän nautti siitä ja siitä sai lauluni yhä enemmän voimaa. Autuaallisesti hymyillen hän lausui taivaallisten näkyjen häämöittävän itsellensä: «oi! tämä on taivaallista». Ja minä lauloin yhä kauniimmin ja heleämmän. Näin hänen silmänsä valon sammuvan ja hengityksen lakkaavan ja tiesin sen olevan sielun eroamishetken ruumiista, meidän eronhetkemme, mutta minä en tuntenut sitä, minä lauloin yhä; minusta tuntui kuin kantaisi lauluni hänen henkensä ja kohottaisi sen taivaasen. Olin autuas sinä hetkenä, minäkin niinkuin hän korotettuna yli kaiken maallisen tuskan. Mieheni huudahdus herätti minut autuaallisesta unestani – näin edessäni poikani ruumiin ja – sitten en enää nähnyt mitään.
Se oli pitkä ja syvä horrostila. Minusta olisi kuoleman pitänyt olla helpompi. Tointuessani tunsin sydämmeni sykkivän poskeani vasten, avasin silmäni ja näin mieheni. Pääni lepäsi hänen sylissänsä. Mitä hellimmillä sanoilla hän koetti saada minut tuntoihini jälleen. Tyttäreni seisoivat ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa, mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi minut rintaansa vasten.
Ja minä koetin, ja se onnistui – Jumalan avulla. Pari tuntia lepäsin hiljaa vuoteellani. Eeva luki minulle ääneen; – hänen äänensä on suloinen. Teen aikana tulin toisten luo ja koetin olla kuin ennenkin. Mieheni ja tyttäreni auttoivat minua; kaikkialla oli rauha ja rakkaus.
Kun päivä oli lopussa ja Ernst ja minä olimme kahdenkesken makuukamarissamme, silloin valtasi minut pelko; pelkäsin yötä, vuodetta ja unetonta päänalustaa. Istahdin sohvalle, pyysin Ernstin lukemaan itselleni, halusin kuulla raamatun sanaa. Hän istui viereeni ja luki; mutta sanat, vaikka hän lausuikin ne miehekkäällä ja lujalla äänellä, ne ikäänkuin liitelivät sydämmeni ohi. En käsittänyt mitään ja sisässäni oli pimeätä ja tyhjää. Silloin kolkutettiin hiljaa ovelle. Vähän kummastuneena huudahti Ernst: «sisään», ovi aukeni ja siinä seisoi Eeva. Hän oli kovin kalpea ja näytti liikutetulta, mutta samalla lujalta ja päättäväiseltä. Hän läheni hiljaa, laskeutui polvilleen väliimme ja tarttui käsiimme. Minä tahdoin nostaa hänet ylös, mutta Ernst esti minun sanoen lempeästi ja vakavasti: «anna hänen olla».