«Isä! äiti!» lausui Eeva vapisevalla äänellä, «olen saattanut teille huolia! En ole käyttäytynyt oikein; – – antakaa minulle anteeksi! Minä olen tuottanut teille surua; – en tee niin enää; oi! en tahdo vielä lisätä kiviä kuormaanne. Katsokaa kuinka tottelematon olen ollut! Tämän sormuksen, nämä kirjeet olen vasten tahtoanne vastaanottanut majuri R:ltä. Nyt tahdon lähettää ne hänelle takaisin. Katsokaa mitä olen kirjoittanut hänelle. Liittomme on ainiaaksi rikottu. Antakaa anteeksi että olen nyt tullut häiritsemään teitä; mutta pelkäsin omaa heikkouttani, kun tämän hetken voimanponnistukset olisivat ohi. Oi, vanhempani! Minä tunnen sen, tiedän sen, hän ei ansaitse tulla teidän pojaksenne! Mutta minä olen ollut ikäänkuin lumottu; – olen rakastanut häntä sanomattomasti, oi, rakastan häntä vieläkin, – – ei, älä itke äitini! sinä et enää tarvitse minun tähteni vuodattaa surun kyyneliä; olet jo saanut itkeä yllinkyllin. Henrikin kuoltua olen kokonaan muuttunut. Älkää peljätkö minun tähteni; minä voitan tämän ja tulen jälleen kuuliaiseksi, onnelliseksi lapseksenne. Älkää vaan vaatiko minua antamaan kättäni kellekään muulle; en milloinkaan aio mennä naimisiin; en milloinkaan tule toisen omaksi. Teidän tähtenne vaan tahdon elää, teitä tahdon rakastaa ja tahdon tulla onnelliseksi teidän kanssanne! Tuossa isäni! Ottakaa nämä ja lähettäkää ne takaisin sille, jota en enää tahdo nähdä! Ja ... oi, rakastakaa minua! Rakastakaa minua!»
Kyyneleet vierivät hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa isän syliin. Hän ei milloinkaan ennen ollut niin kaunis ja viehättävä. Ernst oli kovin liikutettu. Hän laski kätensä ikäänkuin siunaten hänen päälleen, kohotti sitä ja sanoi:
«Synnyttyäsi et pitkään aikaan osoittanut elonmerkkiäkään; – minun sylissäni vasta avasit silmäsi tässä maailmassa; – silloin kiitin Jumalaa. Mutta hartaammin kiitän häntä sinusta tällä hetkellä, nähdessäni sinussa vanhuutemme ilon ja siunauksen, kun jaksat voittaa oman sydämmesi tehdäksesi oikein. Herra siunatkoon, Herra palkitkoon sinua!»
Kauan hän piti häntä sylissänsä vuodattaen kyyneleitä hänen otsallensa. Minäkin suljin hänet syliini ja osoitin hänelle rakkauttani, kiitollisuuttani. Silmät säihkyen kyyneleiden lävitse hän erosi meistä. «Siunatuksi lapseksemme!» sanoimme häntä silloin, sillä hän oli tuottanut meille suuren lohdutuksen. Hän oli kohottanut masentuneet sydämmemme.
Ernst astui ikkunan luokse ja katseli ääneti tähdikkääseen yöhön. Menin hänen luoksensa ja seurasin hänen sillä hetkellä niin kaunista ja kirkasta katsettansa. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni puhuen ikäänkuin itsekseen:
«On hyvä niin! Semmoisella mielellä – sehän on tärkeintä. Hän on mennyt pois! Entä sitten? Kaikkien meidän täytyy mennä pois, ennemmin tai myöhemmin! Hän ei ehtinyt päättää mitään, mutta hän oli valmis, hän tahtoi ja hän voi mennä, kun hänet kutsuttiin korkeampaan työpajaan. Herra ja Mestari, sinä otit nuorukaisen luoksesi. Hän on onnellinen, sillä hän oli valmis. Se se on meille kaikille tärkeintä!»
Ernstin sanat ja mieliala vaikuttivat syvästi minuun. Rauha valtasi mieleni. En tosin nukkunut sinä yönä, mutta minä lepäsin hänen rinnallansa. Oli hiljaista ympärilläni, hiljaista itsessänikin. Ja salaisesti toivoin, että niin olisi edelleenkin, ettei se päivä enää koittaisi eikä aurinko enää valaisisi väsyneitä, tuskaantuneita silmiäni.
Miten päivät vierivät. Kun suuri suru on kohdannut, tuntuu kuin aika pysähtyisi kulussaan, kuin kaikki pysyisi hiljaa tahi vaan hitaasti, tuskallisesti kiertäisi pimeissä piireissä. Mutta niin ei ole todellisuudessa laita. Tunnit, päivät kuluvat keskeytymättä; niinkuin meren laineet ne kohoavat ja vaipuvat syvyyteen, toinen toisensa syliin ja kuljettavat mukanaan elämämme purren pois – pois onnen saarilta, tosi kyllä, mutta myöskin surun karikkorannalta. Tuli hetkiä äsken kuvailemieni hetkien jälkeen, jolloin ei mikään lohdutus rauhoittanut sydäntäni, jolloin turhaan taistelin itseäni vastaan, sanoen: «nyt tahdon lukea ja sitten rukoilen ja sen jälkeen tahdon nukkua!» Mutta tuska ei vaan helpoittanut; se vainosi minua lukiessani, esti rukouksiani ja karkoitti unen; niin monta semmoista hetkeä on ollut, mutta ne ovat menneetkin; samanlaisia ehkä vielä tulee; mutta minä tiedän niidenkin kuluvan. Mieheni, lasteni hellyys, kodin rauhallisuus, ja sen monet hupaisuudet, kyynelten huojentavaisuus ja ijankaikkisen sanan ijankaikkinen lohdutus, – ne ovat lohduttaneet ja vahvistaneet sieluni. Olen jo paljon, paljon rauhallisempi. Sitäpaitsi – hän kuoli puhtaana ja tahratonna, poikani, puhdassilmäinen ja lämminsydämminen nuorukainen! Hän oli valmis – niinkuin hänen isänsä lausui – valmis astumaan parempaan maailmaan! Oi! monta kertaa olen tunnustanut sen keskellä suurta tuskaani, katkerampia suruja on olemassa ja moni elossa oleva poika tuottaa äidillensä suuremman surun, kuin minun lemmikkini tuolla viheriän turpeen alla!
Olemme istuttaneet kuusia ja poppelipuita haudan ympärille, usein sen koristamme elävillä kukilla. Ei mikään kolkko suru viivy herttaisen nuorukaisen haudalla. Henrikin siskot kaipaavat häntä syvästi mutta nöyrästi – Gabrielle ehkä kaikista enemmän. Päivällä sitä ei huomaa. Silloin hän on enimmäkseen iloinen kuin ennenkin; pieni laulu, iloinen leikkipuhe, pieni kodin koristus virkistää niinkuin ennenkin hänen vanhempiensa sydämmet. Mutta iltasin, kun kukin lepää vuoteessansa, silloin kuulen hänen itkevän, usein niin katkerasti – siinä on rakkauden kastepisaroita veljen haudalle, mutta joka aamu on niiden vuodattama silmä jälleen kirkas ja hymyilevä.
Heti kuultuaan mikä suru meitä oli kohdannut, Jacobi riensi luoksemme. Kaikki meitä painavat ja surulliset huolenpidot hän otti kantaaksensa ja oli meille mitä hellin poika. Ikävä kyllä hänen täytyi pian taas jättää meidät; mutta hänen lähtönsä syy on kuitenkin ilahuttava. Jacobi pian määrätään T:n pitäjän kirkkoherraksi.... Se määräys tekee häiden viettämisen piankin mahdolliseksi ja suopi hänelle vaikutusalan, joka on sopiva hänen lahjoillensa ja on hänen sydämmellensä rakas ja tekee hänet sanomattoman onnelliseksi.