Kodin rakkaus on kasvanut niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat sitä kohdanneet. Tyttäreni ovat entistään herttaisemmat koettaessansa kaikessa hiljaisuudessa sulostuttaa vanhempainsa elämää. Hovimarsalkanrouva on ollut meille vallan äitinä koko tänä aikana ja monta kallista osanottavaisuuden osoitusta on Ruotsin parailta ja jaloimmilta saapunut Henrikin vanhemmille; nuoren runoilijan puhdas gloria (valokehä) on valaissut tämän suruhuoneen. «Ihanata on kuolla niinkuin hän!» lausuu kunnon assessorimme, joka ei niinkään helposti huomaa mitään ihanata tässä elämässä.
Ja minä, Cecilia, voisinko minä niin monen ilon-ja kiitollisuudenaiheen keskellä sulkea sydämmeni ja istua pimeässä suruineni? Oi, en! minäkin tahdon ilahuttaa sitä piiriä, jossa elän, avata sydämmeni elämän ja luonnon evankeliumille: Tahdon ottaa vaarin hetkisistä ja siitä hyvästä, minkä he tuovat mukanaan. Ei ainoakaan ystävällinen katse, ei ainoakaan kevättuulahdus saa kiittämättä jäädä minulta nauttimatta; joka kukasta tahdon imeä hunajapisaraisen, joka hetkestä pisaraisen ijankaikkista elämää.
Ja sitten – tiedänhän sen – tulkoon eloni päivä pitemmäksi tahi lyhyemmäksi, tulkoon se iloiseksi tahi painakoon sitä murheet, niin – –
Ei päivä niin pitkä konsanaan
ettei tulis iltaa sille,
se ilta, jona saan mennä kotiin – kotiin poikani, kesälapseni luokse! Ja silloin – oi! silloin ehkä hänen rinnallansa tunnustan seuraavien profeetallisten sanojen totuuden, niiden, jotka niin usein ovat elvyttäneet ja virkistäneet sieluni:
«Minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa ijankaikkisesti niissä kuin minä luon.»
Olen itkenyt paljon kirjoittaessani tätä kirjettä, mutta sydämmessäni vallitsee rauha. On jo myöhä ja minä hiivin Ernstin luokse ja tunnen että voin nukkua hyvästi hänen vieressänsä. Hyvää yötä, Ceciliani!
Uusia vastuksia.
Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen», niin sanomattoman onnistunut, – etenkin «syrjästä päin» katsottuna! Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»
Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi. Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita kasvoja.