Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan, mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla. «Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon vierasvaraisuutta; – sehän on Jacobin ilo; – jonkun omaisistansa Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen, ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa. Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä tapoja – joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään puuttua.
«Jokaisen kutsuu emäntä kestihin,
Olut virtaa, harpun äänet soivat,
Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»
Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa, laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen – pois. Siten perustetaan vähitellen kultainen aika.
Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta pikaisen lopun.
Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.
«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko, rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja ainiaan olen
sinua rakastava
Jacobi.»
Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului seuraavasti:
«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut, rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.
Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa – ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan taistelevan perheen, – mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni. Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen – ja käsittänyt myöskin. Sillä tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä – tämän kalpean perhekurjuuden – hänelle minä sen näytin kaikessa alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.