Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja oli valmis aloittamaan.
Monadeja ja nomaadeja.
«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.»
«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös.
«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti. «Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja, eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät maailman ja muodostavat maailman....»
«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!» huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!»
«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin monaadi.»
«Olenko minä monaadi?»
«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä luontokappale...»
«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän itsekin.»