«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut monaadit johtuvat.»
«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?»
«Häntä voi kuvata semmoiseksi – säilyttääksemme yksilöllisyyden nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....»
«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan kohoittanut sitä hyvään niin – olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni rauhaan – niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.»
«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä, päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...»
«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?«
«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti.
«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi, mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...«
«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti.
«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien, «sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat, hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin, juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne ettekä tahdo tietää että jok’ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta, kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!»