Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä; kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti:
»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta, joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...«
»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään nomaadi!»
«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä määritelläksensä erityisiä käsitteitä!»
Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun, joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä, varmaa vaan on ettei hän kertaakaan – sinä iltana – enää ryhtynyt siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein.
Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän rupeaa kävelemään – silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta.
Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta.
Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun hämmästyksen hämmästykseksi heille.
«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise rouvan lähdettyä.
Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen. Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa, lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; – mistä? siitä en pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta – vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.»