Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta.
«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta, jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä. Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin – kuten päivänpaiste – hiljaa läpi maailman.«
Ikäviä uutisia.
Pieni «ottelu» – siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa – joka oli syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän kuitenkin viimein – niin hän ainakin itse väitti – olisi menettänyt sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he, he!»
Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan, jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa. Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän oli haluton kaikkeen työhön.
Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen suhteestaan lapsiin.
«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä, hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin? Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen – vaikkapa romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! – Kehittäisit hänen soitannollista taipumustansa – sehän huvittaisi sinua itseäsikin – ja lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»
«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»
Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella puhisten edes takaisin lattialla.
«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas, kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää kirjoita häväistyskirjoituksia!»