«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne – tuo rakkaus häneen – oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin voivani kukistaa sen; mutta – nyt en sitä enää usko!...»

«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen omaksensa?»

«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta – katsos, Leonore! Minä olen niin suuresti rakastanut häntä! Olen maistanut rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten jumalallista elämä voi olla; – oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!»

«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta – anna ajan kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta niin rauhalliselta ja iloiselta!...»

«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan palaa! Silloin olin viaton; – sen vuoksi näin taivaan ylläni selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani, niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina – silloin et enää rakastaisi minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi, että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien rukoillut, mutta sittenkin...»

«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä et saa...»

«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa mullassa, johon kaste putoaa; – olen tahtonut piiloutua kaikilta syvälle, syvälle hautaan!»

«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi, kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan, lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun eteesi, ellet – sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi, jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän – sillä hyve on korkeampaa, on kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha tulee, tulee ihan varmaan...»

Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla katkonaisella äänellä:

«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan taakkaani!... tue minua; – minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä enkelini!»