Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui.
Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen:
«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä juomaan! Mutta – minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja sitäpaitsi – mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; – ensiksi Louisen häät; ja sitten – emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme pois kodistansa! – ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada lainaa....»
«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista vuotta sitten.»
«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi.
«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...»
«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.»
«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa. Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan – Ernst, minä huomaan nyt sinun muistavan sen. – Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta! Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; – mutta nyt näytät jo jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut tuota Norjanmatkaa – vaan olen valmistanut sille toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.»
«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?»
«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään – sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää muistan; – rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää, mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta romaaninkirjoittamisella. – Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen – sillä herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. –»