«Varsin kohteliasta!»

«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos, käsikirjoitukseni – sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» – lähetin eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle, jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän – mitä siitä sanot? maksoi sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat, ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi. Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja – »

«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun –»

«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst, anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi nostaa kuukauden kuluttua; – parin kuukauden virkavapautta on mahdoton kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä, ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.»

Tuumia ja vastatuumia.

Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä, toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen:

«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se minulle, sano!»

Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan.

«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla, joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.»

Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän – se teidän täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa, mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa semmoista.»