«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten silmänsä seljälleen, «olisiko hän...»
«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei mahdollisesti hänen majesteettinsa!...»
«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone olisi kaatunut maahan.
«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta, voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, – no mene toki sen vetelys!»
Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin poikansa.
He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään. Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi, pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua «serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia.
Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa. Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta – – mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.»
Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä. Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen ylhäisyydestänsä».
Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa – mutta hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet, mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti.
«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme, aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille oppilaan – pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!»