Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. – Kukat ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi hänen tukkansa – hänellä oli erityinen taito siihen – pisti puoleksi puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema – ja hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin kirkasti koko hänen olemuksensa.
«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan tuskaantuu nähdessään sinut!»
«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään surulliseksi!»
Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle, antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas ja sitäpaitsi mieleinen.
Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.
Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.
«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»
«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten tavallisesti.
Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse miltei iloinen, – todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.