«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio kursailla heille; sen lupaan – en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen – se on minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä sanon sille herrasväelle minä, – – niin, en aiokaan nöyrästi kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»
Hää-aattona.
«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä sylissäni.
Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja – «hän puree tuo suloinen enkeli! – hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, – niin, silloin ovat päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa, mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!»
Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä. Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan «ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige, Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa.
Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta. Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa.
Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla – joka oli kaikkien apuna – ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat, niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi.
Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka «erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille muut puolestaan makeasti nauroivat.
Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä. Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui.