Sairashuoneesen.
Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä. Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia, noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja kuitenkin – missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä?
Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket, saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta – mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat:
«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ... apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa!
– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –
«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; – ne tahtovat murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää – sinä istut sitä kylmästi katselemassa. – Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen raunioita! – – – En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; – – en uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö, joka...
Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki minullekin. «Tuoll’ istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei, kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!
Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa? Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen nimi on viha ja sen öljy on katkeruus...
Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa lapsia!
Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!...