Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:

«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät. Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M–sköldin sen mieltymyksen tahi oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»

«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle, «on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»

«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»

«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.

«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota – – kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»

«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen, että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa, joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»

«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta juuri tuota elämänhalua minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää, jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; – minussa liikkuu henki, vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»

«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän – joutilaisuutta – kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»

Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi, silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»