Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:
«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin: aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään ole minun.»
«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena, «mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi, että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan toisillenne.»
«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan häntä.»
«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.
«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä – ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten – tahdoin myöskin itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias, levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte! Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä surkea se ei ole millään tavalla – mutta voisi kyllä siksi tulla, jos tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra M–sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä. Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»
«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti Gabrielle vilkkaasti.
«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja joutuisi «etat’iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän, lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät. Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»
Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia, toiveita – ehkä unelmiakin – ja vieläkin ne elävät sielussani, – urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen – mutta oi! jospa saisin pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut – äitini, sinä ja Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja – jos arvostelu on suopea – edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla aukenee minulle vaikutusala – oi! silloin voisi minustakin kerran tulla onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»
Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä – oman käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen, ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen kustantajaksi.