«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle, kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus, elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä, rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko. Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia, erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia – elämän hedelmiä.

Nuoruuden rakkaus! – Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.

Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! – silloin elämämme tie harvoin kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.

Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, – kuinka heikoksi tulleekaan kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!

Asuinkoti – joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun – on jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan, hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli itsessään vähäpätöinen; – minkätähden se sittenkin tuotti meille kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden että rakastimme toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, – – katsos, Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot vaan kirkastavat valoa. – – –

Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis – kunnia sille, jolle se kuuluu! – esittelemällä sinulle

«Vanhimman siskomme»

joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan, tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi, jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta vallankumousta; – he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan – josta vastedes enemmän – jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli yksitoista vuotta pitänyt koulua, mies opettanut pojille historiaa, latinaa y. m., vaimo pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala armosta kutsunut Jacobin – ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä, konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon – vaikea on sanoa kummassako se on suurempi – kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme» nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus. Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».

Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea taistelu; – mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. – Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana lienee pakotettu lopettamaan.

Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään kuin häntä. Ei milloinkaan – Jumalan armosta – suurempaa muutosta ole tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli; rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, – ja itse puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.