Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin kukoistaa Annette P–n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on, olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua – niin ainakin sisaret itse sanovat – ei yritys olisi milloinkaan onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä, että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan pakoittaaksensa erään toisen meistä – liittymään häneen; sen tähden on hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.

Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen – jota paraikaa rypäleet kaunistavat – ynnä monta kaunista jopa harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen. Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen kukkia ja lintuja, – arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan, siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa. Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.

Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen elämän pääpiirre on – – kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa, kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen, täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin – nukkua. Se ei tee sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa: lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin – – sada vaan lunta talviseni, sada vaan!

Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi. Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia. Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L–n, jonka kerran luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa – olin jo sanoa sydämmenvaivaa.

Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta. «Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa, ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.

Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin kuinka se on päässyt. Siunattu olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan, jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää, tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta olisi Petreasta varmaankin tullut – hupakko eikä niinkuin nyt – välttävän järjellinen ihminen.

Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei yksistään siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät, joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä vikoja, – jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden ikävöiminen tuottaa tuskaa – niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä, vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan – vie ylöspäin?!

Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia «haaveiluja» esim. kananpoikasia – äitini «lempihaaveiluja» – ja sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa» sovintoaterian.

Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko jälleen pilkistää esiin.

Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi muuttamaan – vielä vähän korkeammalle!