Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.
Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen, että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle – ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!
Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on, että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. – Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen – romaaneja! Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen «vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena. Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta – äitini kuvasta muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas, mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, – isäni matkustaisi hänen kanssansa vaikka maailman loppuun – toivomme varmasti hänen paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen kanssamme, – – mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään, nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille niin miellyttäväksi – silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni, ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon toivoa, etenkin isäni tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa, kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen hyödyllisistä toimistansa.
Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:
«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä, kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»
On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen, unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä luonteissa.
Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä, niin – tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä! Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa vähäsen korkealta – esim. ullakkokammarista – niin saamme nähdä haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.
Eräs aamuhetki.
«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi. Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.
«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.